Kyky tuntea häpeää on keskeinen osa ihmisenä olemista. Tai ainakin näin luulin 2020-lukua edeltävän elämäni ajan. Viime vuodet sekä maailmalla että kotimaassa ovat osoittaneet, että sitä pidetään entistä enemmän tarpeettomana, ikävänä ja vähätuottoisena tunteena.

Häpeä on tunne, jota ihminen tuntee silloin, kun iskee tietoisuus siitä, että on tehnyt jotakin väärin. Sitä ei pidä sekoittaa huonoon itsetuntoon tai tarpeeseen verrata itseään muihin.

Häpeä liittyy omaantuntoon ja sitä kautta suoraan ihmisen kykyyn erottaa oikea väärästä.

POLITIIKASSA eli yhteiskunnallisessa vallankäytössä häpeä – tai tietoisuus sen mahdollisuudesta – on keskeinen pidäke, joka mahdollistaa yhteistoiminnan sekä heikompien pitämisen matkassa.

Mikäli häpeä poistetaan ihmisestä, hänelle ei ole enää ongelma ajaa yksinomaan omaa tai oman ryhmänsä etua ja olla välittämättä toimintansa seurauksista muille.

Häpeän voi sanoa olevan demokratian säilymisen kannalta tärkein tunne.

Häpeä voi myrkyttää ihmisen mielen ja se on osin sen tarkoituskin: syntyä ihmisen sisällä ja vaikuttaa ihmiseen sisältäpäin. Voimme kehottaa tai käskeä toista häpeämään, mutta on turha kuvitella, että vahva ja aito häpeä syntyy kenellekään käskemättä, jos häpeä on ihmisestä poistettu.

Kerran syntyneen häpeän tunteen sen sijaan poistaa ainoastaan anteeksianto. Kun nykyään on tapana nähdä inhimillinen kanssakäyminen erinäköisinä trans­aktioina – kuten sopimuksina ja vaihtokauppoina – niin anteeksi antaminen ja saaminen ovat inhimillisessä käyttäytymisessä sikäli ihmeellisiä toimia, että niihin ei liity minkäänlaista vaihdantaa. Sille, jonka vallassa on antaa anteeksi, ei koidu eikä kerry mitään anteeksi antamisesta.

Vastaavasti aitoa anteeksi saamista ei voi ostaa millään ilveellä. Itse asiassa anteeksi antaminen ja saaminen ovat varsin lähellä yksipuolisista toimista yksipuolisinta eli armoa, joka taas sattumoisin on myös kristinuskon ydinkäsite.

RAKAS LUKIJA, jos sinusta on joskus tuntunut, että viestintätoimistovetoinen anteeksipyytely yhteiskunnan huipulla on jollakin tavoin falskia, se johtuu vain ja ainoastaan siitä vastalahjan oletuksesta, joka anteeksi pyytäjällä on.

Vaikkei pitäisi olla. Tämän vuoksi imagokonsulttien ohje itse asiassa onkin, että kannattaa pyytää anteeksi.

Anteeksi saamisesta konsultit eivät sano mitään, sillä se ei ole heidän vallassaan sen enempää kuin heidän asiakkaidensakaan. Kaikki valta anteeksi saamisesta on anteeksi antajalla, ei sillä, joka kuvittelee anteeksi pyytämisen ja anteeksi saamisen välille yhtäläisyysmerkit.

Ja tämän vuoksi anteeksi pyytäminen ei ole minkään prosessin päätepiste, koska se ei kerro vielä mitään anteeksi saamisesta.

AUTORITÄÄRISET valtarakenteet, pitemmälle vietynä totalitarismi ja äärimmilleen vietynä kansanmurha ovat mahdollisia vain silloin, kun ihminen on eliminoinut häpeän itsestään tyystin.

Ihmistä, joka pommittaa tyttökouluja, lähettää sotilaitaan joukkoraiskaamaan siviilejä tai vie leivän nälkäisen kädestä, ei ohjaa pohjimmiltaan edes vääristynyt ihmiskuva (että hänen toimiensa kohteet eivät ole ihmisiä lainkaan tai ainakaan täysiveroisia ihmisiä), vaan häpeän kliininen eliminointi.

Sekä Trumpin että Putinin arvaamattomuus ei olisi mahdollista, jos kumpikaan osaisi hävetä mitään. Häpeä kiinnittää ihmisen arvojärjestelmään, häpeämättömyys irrottaa ihmisen tuuliajolle. Raadollisimmillaan häpeämättömyys on silloin, kun se yhdistetään vaihtoehdottomuuteen.

Demokratia perustuu vaihtoehtoihin ja niistä keskustelemiseen. Silloin kun väitetään, ettei vaihtoehtoja ole ja ihmisellä on kuitenkin jäljellä kyky hävetä, syntyy ylitsekäymätön yhtälö. Esimerkiksi sellainen dilemma, jossa lappilainen sairaanhoitaja joutuu vastuuministerinä tappamaan omaa lähisairaalaansa, mutta ei siinä enää selviä yhtä aikaa virassa ja ihmisenä.

HÄPEÄN vastakohta on kunnia. Juuri sen vuoksi sotilasammattien pahimmissa paikoissa otetaan työkalupakista kunnian korostaminen esiin enemmän kuin missään muualla. Vääntämällä häpeä kunniaksi yritetään kääntää totuutta täydet 180 astetta mustasta valkoiseksi.

Aivan kuten maailmanpolitiikan huipulla on poistettu pidäkkeet häpeältä, on sotilaskunnian tiellä edetty tilanteisiin, joissa sotasaavutuksista suurimpana pidetään tekoja, jotka normaalisti aiheuttaisivat suurta häpeää.

Kunniassa on käsitteenä vanhahtava ja ylevä klangi, sellainen joka ei sovi tasaisen harmaaseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon. Ja kuitenkin juuri hyvinvoinnin puolustaminen on mitä suurimmassa määrin kunnia-asia.

Kunniaakaan kun ei voi kerätä itse – aivan kuten toista ei voi pakottaa häpeämään – vaan kunnia tulee muiden antamana, heidän kauttaan ansaittuna ja arvostettuna.

Kunnia on vertaisten sekä johtajille alaisten antamaa – ja niinä hetkinä, jolloin tulisi hävetä, sen voi myös menettää.

Mitä voimme siis tehdä tänä ankeana aikana? Voimme jakaa kunniaa. Se ei maksa mitään. Voimme kunnioittaa niitä, jotka sen ansaitsevat. Voimme kertoa tämän ääneen.

Voimme nostaa toisia tekoja – sellaisia, jotka kohdistuvat niihin, joilla ei ole omaa valtaa tai voimia – toisten yli kunnioitettavammiksi.

Voimme myös avata suumme siitä, mikä ei ole kunniallista. Politiikassa tapahtuu paljon sekä äärimmäisen kunnian ansaitsevia asioita että erittäin suuria kunniattomuuksia.

Mutta vasta ääneen tunnustettuina, kiinnitettyinä tekijöidensä CV-luetteloihin, nämä saavat merkitystä.

POLITIIKKA on paljon enemmän kuin vain tunnetta ja järkeä – se on myös näiden risteyskohdassa olevien tunnesymbolien, kollektiivisten tunnustusten kuten kunnian ja yksityisten sosiaalisten reaktioiden kuten häpeän tiheä merkitysverkko.

Nämä molemmat tulevat näkyviksi tekoihin suhtautumalla, erityisesti yksipuolisiin ei-transaktionaalisiin toimiin kuten anteeksi antamiseen ja anteeksi antamattomuuteen.

Jos ajattelemme tällä tavoin, meillä on vahva demokratia edelleen käytettävissämme. Kunnia häpeälle ja häpeä kunniattomuudelle siis!